T'älläisina päivinä kuin tämä, kun tuntuu että kaikki vaan romahtaa ilman mitään järkeen käypää syytä...tuntuu, että olisi vaan helpompi luovuttaa kun ei jaksa, jatkakoot muut siitä minkä olen tähän asti tehnyt. Kun tuntee itsensä niin arvottomaksi, ihmiseksi josta kukaan ei välitä, se sattuu, se voi olla oman pään sisällä mutta miksi minusta sitten tuntuu siltä, ei kai kaikki voi aina vaan olla minun vikani...

Kun välittää jostain ihmisestä niin kovin vaan tietää itsekki, että koko suhde on jo alun alkujaan tuomittu epäonnistumaan. Kun haluaisi käpertyä iltaisin toisen kainaloon, olla lähellä toista, vaan jostain syystä tunnen ettei toinen sitä halua, ei ainakaan niissä mittasuhteissa kuin itse, miksi siis jatkan jotakin mikä tulee vaan satuttamaan itseäni, kun se satuttaa jo nyt. Mikä vittu tätä elämääni vaivaa, miksei vaan saisi olla onnellinen? saada rinnalleen ihmisen joka tahtoo aidosti olla kanssani ja luonani, pitää minusta välittää minusta sellaisena kuin olen.

Luovunko ihmisestä kuka pitkän synkkyyden jälkeen saa minut tuntemaan jotain...kuitenkin tuo samainen ihminen saa minut myös voimaan henkisesti pahoin, ei tahallaan muttei ymmärrä että tarvitsisin häntä enemmän, vaan ihmistä en voi muuttaa jollei toinen tahdo antaa itsestään kuin sen minkä antaa miksi jäädä katsomaan voisikko tilanne muuttua, entäs jos se ei muutu ja en osaa enää irrottautua, pelkään tehdä päätöstä vaan se minun on tehtävä, tavallaan olen jo luovuttanut, pitäisi vaan myöntää se myös itselleen.

Olisi vaan suunnattava katse taas tulevaan. En epäile päiväänkään, etteikö vielä olisi mahdollisuus löytää ihmistä, jonka kanssa tunnen itseni halutuksi, ihmistä joka välittää ja saa minut tuntemaan "olevani kaunein "tyttö" maan päällä...

Mut mä en tullut häviämään
Tääkin kestetään
Joku päivä oon onnellinen
Mut ihan vielä en