Olen pian 30-vuotias 3 lapsen äiti. Alan kirjoittamaan tätä Blogia, saadakseni itseeni ja elämääni selkoa ja jotta saisin purettua näitä tunteitani pois. Takana on rankka ero ihmisestä jota en ole pystynyt päästämään pois sydämmestäni vaikka kuinka sitä toivoisin tahtoisin niin jälleen elää, rakastua, olla jollekkin tärkeä välittää toisesta ihmisestä ja tehdä joku onnelliseksi. Vaan vielä en ole siihen valmis. Erostani on noin 9 kk aikaa ja ensimmäiset puolivuotta siitä meni täysin itkien, en kyennyt mihinkään. Toivoin vaan koko ajan, että saisin tilaisuuden selvittää välit eksäni kanssa ja saada hänet takaisin, olin valmis mihin vaan koska olinhan itse mennyt kaiken pilaamaan, heikkouttani. Vihasin itseäni ja välillä ajatukset olivat hyvin epätoivoisia, en varmaan kirjoittaisi tätä tekstiä tässä ja nyt jollen olisi silloin odottanu lasta. Pientä rakastani, jonka vuoksi jaksan tänä päivänä aamuisin avata silmäni ja iltaisin voin käpertyä tuon rakkaani viereen, pitää toista lähellä ja tuntea ja muistaa, tämä lapsi haluttiin maailmaan, koska kaksi ihmistä rakasti toisiaan niin kovin paljon. Eteenpäin menemistä on varmasti vaikeuttanut myös se että on  rypenyt ja rypee itsesyytöksessä ja miettii vaan joka hetki mitä elämä olisi tarjonnut tälle perheelle, olisimme olleet niin paljon enemmän kuin muut. Vaan jotenkin olisi kasattava itsensä, kaikki sanovat löydät vielä jonkun, jonkun joka on enemmän, niin kai sitten. Ei sitä vaan osaa selittää lähimmäisilleen jotka eivät niitä omia tunteita ole tunteneet, että ei en kykene enää rakastamaan ketään samalla tavalla en usko että voin löytää toista ihmistä, jonka kanssa tunsin niin suurta yhteen kuuluvuutta. Ehkä joku päivä joku saapuu elämään, vaan tuskin kukaan voi viedä enää jalkoja alta. Sitä päivää odotellessa voi kulua tovi, haluisin vaan päästää nämä ajatukset ja tunteet pois mielestäni, tämä on niin voimia vievää ajatella toista aamusta iltaan, kun tietää ettei voi enää koskaan päästä enää toisen syliin siksi että toinen siihen ottaisi sen vuoksi että Rakastaisi. Joudun toista näkemään kerran pari viikossa ne hetket ovat kamalia, vaikka mitään muuta en elämältä toivosikaan kuin olla toisen lähellä, pelkään niitä hetkiä, pelkään kaiken ja ajan vievän kaiken vaan kauemmas, olen luopunut toivosta, mutten kestä ajatusta, että joudun lopun elämääni olemaan jollain tapaa läsnä hänen elämässään. Katsomaan vierestä kaiken sen mihin minun piti olla osallisena, ja jonka joku toinen jo tänään tai joku päivä tulevaisuudessa jakaa hänen kanssaan. Jollei lasta/lapsia olisi lähtisin vaan pois, muuttaisin jonnekki kauas missä ei olisi mitään muistoja, mikään ei toisi mieleen ja ei tarvitsisi ikinä enää kohdata. Vaan paeta en mihinkään voi elämä on täällä ja sille en voi mitään, on kestettävä.

kirjoitan tähän runon mikä herätti minussa tänään suuria tunteita.

 

Tulit elämääni kuin unelma.
Olit jotain mitä
en tiennyt olevan
olemassakaan.
Avasit elämän
taivaan,
opetit minut rakastamaan,
näkemään, tuntemaan.
Sait minut tuntemaan jotain mitä en aiemmin ollut tuntenut.
Poistit tuskani ja
herätit halun elää,
elää kanssasi ikuisesti.

Toisin kävi.
En ollut sinulle se
mitä hait, halusit.
Muutuin taakaksi,
vaivaksi, häpeäksi.
Halusit juosta
pos luotani.
Niin teitkin.

Kultseni, juoksitkin
kovaa.
Silmäsi vilkuilivat jo
uutta elämää,
etkä jäänyt murehtimaan
minua, 
et mitä minulle jätit ja mihin minut jätit.

Hyvä niin,
sinun on helpompi
jatkaa elämääsi. 

Ja minunkin aikani on saapuu vielä.
Olen jo ehjempi kuin koskaan ennen,
tiedän pääseväni rakkaudestani yli,
sen aika ei ole tänään ei huomenna mutta pääsen siitä.

 

Kaikki tuossa runossa niin totta.